tiistai 13. joulukuuta 2011

Ei vieläkään

Projekti 1:sen vanha versio on ollut maailmalla (yhden) vuoden ja (yhden) kuukauden.
Blogin hiljaiselo johtuu siis paljolti siitä, ettei kirjoitusrintamalla ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Projekti 2 etenee välillä huimaa vauhtia, välillä ei lainkaan (niin kuin esimerkiksi nyt). Inspistä ei näy eikä kuulu tällä hetkellä, mutta toisaalta en edes yritä houkutella sitä esiin... Minulla on niin paljon muutakin tekemistä, etten edes ehtisi kirjoittaa. Sain opiskelupaikan parin tunnin ajomatkan päästä nykyiseltä kotipaikkakunnaltani, joten muuttohommat kaiken muun mahdollisen lisäksi vievät hyvin aikaani.

Sanonpa tähän nyt vielä sen, että päädyin vahingossa suunnittelemaan Projekti 4:sen, jota kirjoittelen ensisijaisesti vain omaksi ilokseni. Hehheh. 

Blogi siis päivittyy hiiiiitaasti - paitsi jos jotain mullistavaa ilmaantuu. :)

maanantai 22. elokuuta 2011

Vihdoinkin

Runosuoni on päässyt eroon kalkkeumastaan, joten teksti virtaa jälleen. Projekti 2 on kasvanut pituuttaan ainakin kymmenellä sivulla - se ei tosin ole kovinkaan paljon, mutta hyvä alku. Juonta olen hieman hionut muutamien yöllisten ideatulvieni ansiosta. Innostuin myös eilisiltana kirjoittamaan Projekti kolmosen loppupuolelle pienen pätkän. Kiitos siitä kuuluu eräälle kappaleelle, jonka kuulin ensimmäistä kertaa.
Aion kyllä vastaisuudessa keskittyä trilogiani keskimmäiseen lapsukaiseen ja vasta sen viimeisteltyäni syventyä viimeiseen osaan. Tunnen itseni kyllin hyvin tietääkseni, että mikäli työstäisin molempia samaan aikaan, mielenkiintoni saattaisi lopahtaa. Ei pidä ahmia liikaa kerralla, oli sitten kyse karkista tai kirjoittamisesta. Tietenkin saatan antaa itselleni poikkeusluvan kääntyä Projekti 3:n puoleen, mikäli pakottava tarve iskee ennen edellisen käsikirjoituksen valmistumista.

Viimeisestä kustantamosta ei ole Projekti 1:n liittyen kuulunut vielä mitään. Voi olla, että kustannustoimittaja on edelleen lomailemassa. En oikeastaan ole tässä viime päivinä kamalasti jaksanut kyttäillä postilaatikkoa, mutta enköhän minä taas kohta heittäydy kärsimättömäksi. :) Minkäänlaista toivoa en elättele, sillä todennäköisintä on, että tyrmäys tulee.

Pahus, kun edellistä merkintää kirjoittaessani olin sitä mieltä, että tästä tulisi pidempi selostus. Taitaa kuitenkin käydä toisin, sillä mitään "suurta" ei ole tapahtunut. Ihme ja kumma. Pitänee siis ruveta päivittämään blogia harvemmin. Ehkä minulla sitten olisi enemmän sanottavaa.



sunnuntai 21. elokuuta 2011

Laiskiainen

Olen tässä kirjoitellut naurettavan hitaasti. Ei sitä inspistä oikein näy eikä kuulu. Pieniä ideoita kyllä pukkaa, mutta itse kirjoittaminen tökkii. Hiljaa hyvä tulee, vai kuinka?
Olen tottunut siihen, ettei minulla ole usein tämänkaltaisia blokkeja, mutta ehkä vanhuus ei tule yksin. Okei, en ole vielä mikään ikäloppu, joten ehdin vallan mainiosti kirjoittaa trilogiani loppuun. Ellen sitten kuole tapaturmaisesti esimerkiksi jäämällä auton alle ennen kuin viimeinen piste on lätkäisty myös Projekti 3:sen epilogin hännille. Toivon mukaan niin ankeasti ei käy.

Huomenna jatkan tuon Projekti 2:sen kanssa taistelemista. En ole sen tyyppinen, että luovuttaisin näin helpolla. Nyt kuitenkin pitänee mennä nukkumaan ennen kuin tulee sanomista. Seuraava postaus saa luvan olla pidempi kuin tämä tynkä - ja jotain asiaakin voisi olla hieman enemmän. ;)

perjantai 19. elokuuta 2011

Ärrinmurrin

Kyllä sitten jaksaa ottaa kaaliin se, että tekisi mieli kirjoittaa, mutta ei sitten kuitenkaan ehkä oikein huvita. Pitäisi varmaan avata väkisin tuo kettuileva Open Office tähän nenän alle ja lähettää inspiraatiolle uhkausviesti. Tai sitten minun kannattaisi raahata rakas ylikuumeneva tietokoneeni (jonka ansiosta yleensä jääkalikoita muistuttavat sormeni eivät dataamisen/kirjoittamisen aikana ole lainkaan palelevaiset) yläkertaan omaan huoneeseeni. Jos vähäisempi valaistus ja pieni ympäristönmuutos auttaisi? Läppärini ruudun molemmin puolin kasvava piuhaviidakko ei herätä mielikuvitustani horroksestaan - ehkä asia olisi toisin, jos kirjoittaisin jotakin Tarzanmaista... Tai ehkä minun olisi syytä työntää nuo pöydälle pesiytyneet laturisykkyrät kaappiin.

Tällä hetkellä Projekti 2 on edistynyt vain noin 50 sivun mittaiseksi pikkurääpäleeksi. Juonisuunnitelmaa pitänee hieman hioa ja nuo edellisessä postauksessa mainitsemani yölliset ideat täytyisi ujuttaa sopiville paikoilleen.
Äitini lupaili tänään, että aloittaisi Projekti 1:sen kolmannen version lukemisen. Eihän tässä vielä mitään kiirettä taida olla. En kuitenkaan aio lähettää käsikirjoitusta uudelle kierrokselle ennen kuin olen saanut vastauksen edellisestä versiosta. Olen silti itse utelias kuulemaan, mitä mieltä äitini on tästä suuria muutoksia kokeneesta kässäristä. Edellinen oli hänen mielestään hyvä, mutta mikä mahtaa olla tuomio viimeisimmästä - ja toivon mukaan viimeisestä - versiosta?

Päätin juuri, että aion piinata inspiraation esiin kolostaan kirjailemalla Projekti 2:sta eteenpäin laiskuudestani huolimatta. Sitä ennen kuitenkin ruokin tuon pianotuolini jalkojen viereen kerälle kääriytyneen pikkuhurtan, joka katselee minua harvinaisen hylätyn ja nälkiintyneen näköisenä. (Salakavala otus. Surkuilmeensä takana se kuitenkin miettii: "Ruoka-aikani meni jo viisitoista minuuttia sitten, senkin apina.")

torstai 18. elokuuta 2011

Inspiraatio iskee...

... aina huonoon aikaan.
Viime yönä hyppäsin sänkyyni ja yritin itsepintaisesti nukahtaa edes tällä kertaa ennen puoli yhtä, mieluiten jo ennen kuin päivä ehtii vaihtua. Ei onnistunut, eipä tietenkään. Ehdin makoilla siinä hetken aikaa silmät kiinni, kun yhtäkkiä pääkopassani alkoi vilistä hemmetinmoinen määrä kaikenmaailman ideoita. En tietenkään voinut vain antaa olla ja jatkaa itsepintaista unen kalastelua, sillä aamulla en todennäköisesti muistaisi yhtäkään näistä loistavista ajatuksistani. Kiepsahdin tapani mukaan puoliksi sänkyni reunan yli, hapuilin kännykkäni lattialta ja aloin näpytellä uutta muistiota. Ideoiden kirjaaminen ylös yöaikaan on joka kerta yhtä hidasta ja raivostuttavaa, sillä yritän pitää puhelimeni piilossa - valo karkaa heti ovestani yläkerran aulaan, jos en pidä sitä aisoissa. Isäni nukkuu kevyempää unta kuin koirani, joten ilman epämukavan tuntuista kirjoitusasentoani saattaisivat silmäni minä hetkenä hyvänsä sokaistua hirmuisen valonheittimen (eli tuttavallisemmin otsalampun) kavalasta kirkkaudesta. Vaikka perheessäni kyllä tiedetään, että inspiraationi ei katso aikaa eikä paikkaa, eivät he silti anna päivärytmini kääntyä päälaelleen. Hukka lähes 20-v. on aivan vahdittava tapaus. No en sentään. :)
Saatuani ideat talteen minun oli pakko vaientaa inspiraatio, joka on ikäväkseni ollut hieman hukkateillä tässä muutaman viikon ajan. Toivottavasti se saapuu tapaamiseemme seuraavan kerran hieman parempaan kellonaikaan, jotta pääsen työstämään Projekti 2:sta jälleen eteenpäin.


Kävijälaskuri huhuilee, että ainakin muutama henkilö on käynyt täällä vakoilemassa. Olitte sitten lajitovereitani tai ette, esitän teille pari pientä kysymystä. (Vaikka ette sitten niihin vastaisikaan. Aina on hyvä yrittää.)

Uskon, etten ole ainoa, joka kärsii yöinspiraatiosta.  
Onko teillä kenties samankaltaista oireilua? Mikä teidän kohdallanne yleensä laukaisee kirjoituskuumeen? (Jokin tietty vuorokaudenaika, paikka tai muu tekijä? Vai tuleeko mr/ms inspiraatio miten häntä itseään huvittaa?)


Vastatkaa, jos uskallatte. Tai ei tarvitse edes vastata, voi kommentoida muuten vain. Hukka ei nimestään huolimatta pure - paitsi nurkkaan ajettuna.


PS. Minut hyväksyttiin Kelvottomien Kirjailijoiden Seuran jäseneksi. ;)


keskiviikko 17. elokuuta 2011

Toinen postaus

Flunssa alkaa hellittää, jes! Tautini nähtävästi huomasi, etten aio lannistua ja päätti ruveta katselemaan antoisampaa uhria. Goodbye, ei tule ikävä. Odotin kyllä herääväni tänään entistäkin tukkoisempana... Eilisellä ratsastustunnilla hevoset piti taluttaa maneesiin kaatosateessa, joten vaatteet olivat mukavan märät ja viileät. Onneksi meidän ryhmämme ei joutunut pitämään tuntiaan kissan kokoisten pisaroiden armoilla. Kävi hieman sääliksi niitä, jotka tulivat talliin ratsuineen läpimärkinä.

Sitten luvassa jatkoa edelliseen merkintääni.
Lähetin siis marraskuun ensimmäisinä päivinä esikoiseni matkaan ja kyttäsin Itellan sivuilta, että ne myös pääsivät määränpäihinsä. Vaikka tiesin, ettei vastausta kuuluisi todennäköisesti pitkiin aikoihin, tarkistin silti joka päivä postin lähes tärisevin käsin.

Joulukuussa sain ensimmäisen vastauksen: Tammen logolla varustetun kuoren. Ihme, että maltoin pitää näppini kurissa kotiin asti.
"Sinulla on mielikuvitusta ja kertojanlahjoja, mutta kokonaisuutena käsikirjoitus ei valitettavasti kuitenkaan sovellu julkaisuohjelmaamme."
Kirjeeseen oli lisätty vielä arvostelupalvelun sähköpostiosoite ja nettisivut sekä kirjoitettu mahdollisuudestani osallistua fantasiakirjallisuuden harrastajille suunnattuihin kirjoituskilpailuihin, jne. Lopussa oli kustannustoimittajan allekirjoitus.
En ollut missään vaiheessa jaksanut uskoa siihen, että Projekti 1:sen toinenkaan versio olisi oikeasti kelvannut kustannusyhtiöille. Miten niistä kaikista lukemattomista käsikirjoituksista juuri minun esikoiseni sopisi heidän kustannusohjelmaansa?

Muutaman kuukauden kirjoitustauon jälkeen keksin jälleen, miten voisin parantaa käsikirjoitustani. Tällä kertaa kirjoitin suurimman osan oikeasti kokonaan uudelleen, uudistin juonta ja päähenkilöitä. Käsikirjoituksen koko idea muuttui. Sulautin vanhasta (toisesta) versiosta lyhennetyn ja hieman muunnellun kokonaisuuden kolmanteen Projekti 1:seen. Uudellenkirjoittaminen kesti puolisen vuotta: heinäkuussa (2011) sain käsikirjoituksen valmiiksi viimeistä oikolukua varten. Edellisenä vuonna näihin samoihin aikoihin vanhempani lukivat silloisen käsikirjoitukseni läpi kirjoitusvirheiden varalta ja antoivat pieniä korjausehdotuksia. Tälläkin kertaa aion pyytää heitä lukemaan kolmannen version ennen kustantamoihin lähettämistä.

Mutta entäpä Otava? Huomenna käsikirjoitukseni on ollut heidän käsiteltävänään yhdeksän kuukautta ja kaksi viikkoa. Muutamaan otteeseen olen sähköpostitse kysellyt kässärini perään, viimeisen kerran edellisenä sunnuntaina. Vastausta ei ole vielä kuulunut, käsittelyssä se siis taitaa olla edelleen. Tämän jälkeen en kehtaa enää kysyä, missä mennään. Viimeksi he pahoittelivat syvästi sitä, että olin joutunut odottamaan näin kauan. No, tärkeintä oli tietää, ettei kässärini ollut hävinnyt. Kuitenkin minua piinaa epätietoisuus siitä, onko näin pitkä käsittelyaika hyvä vai huono juttu. (Vai onko yli yhdeksän kuukautta edes pitkä aika?) Ehkä luettavaa on ollut niin paljon, että Otavan sivuilla mainittu noin 3-6 kuukautta on venähtänyt pidemmäksi.
En taaskaan uskalla elätellä minkäänlaista toivoa kustannnussopimuksen syntymisestä. Mikä heidän vastauksensa sitten onkaan, aion tarjota heille uutta versiota luettavaksi. Koko suunnittelemani trilogia perustuu tällä hetkellä tämän uunituoreen käsikirjoituksen tapahtumiin.

Saa nähdä, miten tässä vielä käy.

tiistai 16. elokuuta 2011

Sairas alku

Ei, otsikko ei liity millään tavalla romaanini aloituskappaleeseen tai prologiin. En myöskään ajatellut itse heittäytyä hulluksi, vaan aion heti kättelyssä kirota kimppuuni hyökänneen flunssan suoraan sinne jonnekin!
Päänsärky, check. Dedä dukossa, check. Kurkkuun pesiytynyt merisiili, check. Lämpöä, check. Kiitos näiden oireiden ajatukseni ovat niin solmussa, ettei kirjoittamisesta tulisi mitään. Eipä se ihan hirveästi nyt polttelisikaan - toisaalta hyvä  niin.

On kaiketi hyvä valaista hieman menneitä jo näin alkuun.
Aloitin ensimmäisen romaanini suunnittelun noin viisi vuotta sitten. Mielikuvitukseni potkaistiin vauhtiin, kun satuin näkemään ties kuinka monennen kerran erään tienviitan mökkimatkallamme. Saatuani suunniteltua ensimmäisen romaanin huomasin, etteivät kaikki hyvät ja käyttökelpoiset ideat olleet mahtuneet mukaan. Tähän päivään mennessä olen hahmotellut nuorille suunnatun, fantasiapiirtein maustetun trilogian. (Unohtakaamme kuitenkin oitis velhot, yksisarviset ja muut. Tämä ei  ole mikään Harry Potterin suomalainen kopio.) Kutsun romaanejani täällä vaikkapa nimillä Projekti 1, Projekti 2 ja Projekti 3. Koska olen salamyhkäinen ja erittäin ylisuojeleva lapsiani kohtaan, en kerro minkäänlaisia yksityiskohtia. Pahoittelen.

Esikoiseni (Projekti 1) ensimmäinen - ja kertakaikkisen surkeasti kirjoitettu - versio matkasi WSOY:lle pari vuotta sitten. Puolen vuoden kuluttua sain kielteisen vastauksen. Vaikka en olisi kustannussopimukseen missään nimessä suostunutkaan, tuntui hylkäyksen vastaanottaminen yhtä kipeältä kuin läimäisy poskelle. Saan kuitenkin kiittää kustannustoimittajaa muutamista kommenteista, joita hän minulle yllätyksekseni antoi. (Hän oli minun lisäkseni ainoa, joka oli päässyt lukemaan käsikirjoitukseni. Tästä siis opin, että on aina parempi antaa luotettavan ulkopuolisen lukea koko rustaus läpi ennen kustantajalle lähettämistä. Rouva/Neiti/Herra Kirjailija itse tuntee tarinansa parhaiten, joten sekavat tai huonosti selitetyt asiat jäävät häneltä huomaamatta. Eli ei hyvä.) Noin viikon verran jaksoin märehtiä kässärini surkeutta. Kirjoittaminen ja romaanintynkäni jäivät unholaan moniksi kuukausiksi, kiitos koulukiireiden.
Kun vihdoin ehdin jälleen ajatella hylättyä käsikirjoitustani, sain uuden idean: vaihtaisin hän-kertojan minä-kertojaan, vähentäisin henkilöhahmoja, muuttaisin tätä, tekisin noin ja vielä näinkin. Huumassani kirjoitin lähes kaiken uudelleen. Tämä toinen - ja parempi - versio saapui sekä Tammelle että Otavalle 4. marraskuuta 2010.

Ja kuinkas sitten kävikään? Siitä kirjoitan huomenna. Ei kaikkea kerrota romaaneissakaan heti ensimmäisessä luvussa. ;)